Blarp blarp..

..eli tylsyydestä aiheutuva ääniefekti

Maanantai. Löhöilyä siivoilua kaupassakäyntiä velkojen selvittelyä, blaah. Parit pikaset itkut esim. Jossun vuoksi kissojen vuoksi rahahuolien vuoksi. Muuten aika turtana, vähän ehkä hiukkasen verran miinuksella fiilikset.

Yritin löytää jotain kivaa blogia, jota alkaisin seuraamaan. Ripaus huumoria, hieman ihmissuhteita ja paljon fiilistä. Ehkä jotain semmosta pientä terävää mielipidettä asiasta sun toisesta. Onko semmosia? Musta jotenkin tuntuu, ettei ole enää olemassa kuin väkisinväännettyä yliasiallista mielipidesoppaa tai avautumista muista blogeista, semmosta pätemistä niin että tekee mieli antaa ylen, tai sitten uskomattoman pitkiä laarilaarilaa-merkintöjä omasta elämästä salanimillä pinnallisilla murheilla varustettuna. Eli vähän niinku tää mun.

En mä edes tiedä mitä mä etsin. Siinäkin mielessä Blogistania on vähän niin kuin elämä.

EDIT: Mutta jos arjesta haluaa irtautua, voi vaikkapa tutustua pikkasen ufohavaintoihin. Kliketi klik!

Sunnuntai, bladi sunnuntai

Ihana sunnuntai. Ensimmäinen kokonainen päivä viikkoihin ilman yhtään kyyneltä, pahaa ajatusta siitä mitä olen tai epätoivoa elämän suhteen. En edes stressannut hyvävointisena sitä, onko saikkuni nyt jotenkin aiheeton, kun tsykiatri nimenomaan kielsi sen asian miettimisen. "Tässä ei ole kyse mistään flunssasta, joka paranee pois, vaan mielenterveydestä, jossa yksi terveempi päivä ei saata olla merkki mistään paremmasta." No, ei se ehkä ihan noin negatiivisesti mennyt, mutta jotain tonne päin. Että aikaa itselle, stressi pois eikä huonoa omaatuntoa asioista jotka "pitäis tehdä".

Heräiltiin suht aikaisin, imurointia siivoilua suihkuttelua vajaan tunnin verran, kunnes ovikello kilahti ensimmäistä kertaa, plingg. Herra O saapui mestoille ja musiikinvääntäminen alkoi taas nanosekunnissa. Pling pling, seuraavaksi M. Tunti kahvinjuontia, kitaranrämpyttelyä, parvekkeen lintu- ja oravaraflan ylläpitoa ja taas. Pling pling, kaksi krapulaista cheeriota. Lisää kahvia, kikattelua ja kenkiä jalkaan. Plinggg. Anoppiväki pyyhälsi mestoille. Poistuimme samalla ovenavauksella kohti Seurasaarta neliöitä per henki -lukeman laskiessa ennätysalhaisiin määriin ja huikkailtiin ovelta anopin kanssa että perjantaina nähhään. Ollaan menossa sinne syömään ja saunomaan. Mukavaa! (Sitäpaitsi anoppila sijaitsee lähellä BB-taloa, mitenköhän ois pieni iltakävely...)

Seurasaari on aina vaan ihanampi. Se on etäisyys-laatu -suhteeltaan ihan täyttä parhautta, jos luontomeininkejä mitataan. Siis että on lähellä, ja suht aidontuntuista metsänpoikatahdonolla -maastoa. No, okei, kesyt oravat ja käteenlaskeutuvat pulut ovat aika far from it (katsokaa noi kuvat!!), mutta enivei. Stressiä vähentävää, hymyälisäävää toimintaa siellä samoilu kuitenkin on. Peipen kanssa vietettyjen hetkien lisäksi ei ihan just tuu mieleen onnellisempia tuokioita viime kuukausillta.

Takas kotiin, vähän kanaa ja riisiä naamariin ja totaalinen jumiutuminen sohvanpohjalle. Idolsia, Big Brotheria ym. kivaa paskaa muistuttamaan, että kyllä ne omat asiat on kuitenkin aika hyvin täällä kotona piilossa ja yksityisen elämän syövereissä.

Sitäpaitti. Cheeriot on ihania. Olenkohan muistanut jo mainita sen? Mulla on viimeinkin Oikeasti Tyttöystäviä, eikä rasittavia selkäänpuukottavia naiiveja jonkun-miespuolisen-kaverin-tyttöystäviä, joiden toiminnasta aina päivän päätteeksi tulee paha mieli. Näiden mimmien kanssa on helppoa, terapeuttista ja itsetuntoa kohottavaa vaan olla, jutella ja nauraa. Vai ei musiikki yhdistä ihmisiä? Kukaan meistä neljästä ei ollut toisistaan kuullutkaan ennen erään bändin kiertuetta (joo, aika wanha linkki, sori toisto!). Kuinkas sitten kävikään.

Hullujen Päivät

Käväsin sitten pariin otteeseen Hulluilla Päivillä. Ostelin asioita, joita on tässä puhuttu ostettavaks mutta ei olla saatu aikaseks. Jätin siis ukkelit rauhassa tekemään musiikkiaan ja painelin itse reppu selässä taisteloimaan perheenäitien ja alemaanikkojen sekaan.

Ostokset kategorioittain tässä. Koska ihan varmasti kaikkia kiinnostaa.
Harrastuksiin:
- Akryylivärejä, kovakantinen luonnoslehtiö (rakastan tyhjiä kovakantisia blankosivuisia lehtiöitä, mikään, MIKÄÄN ei ole inspiroivampaa), vesivärilehtiö.
Kotiin:
- Suihkuverho, pyyhe, saippuakuppero. Punaisia!
- Muutamia kosmetiikkatuotteita (suihkusaippuaa, Venus-teriä, huulirasvaa, shampoota ym.)
- 2 isoa valkoista kukkaruukkua, joihin muutin suureksi venähtäneen peikonlehden (vai mikähän rehu tuo on) ja tommosen pitkälehtisen palmun (joku päivä otan selvää, mitä lajeja nää kukkaset on) (jos lukijoista joku harrastaa huonekasveja, voi ilmoittautua tunnistajaksi niin postaan tänne kuvia niistä).
Herkkuja:
- Neekerinpusuja 25kpl boksin, Fazerin pikkupatukoita, salmiakkia.
Järkevyyksiä:
- Punainen Bjöffe Borgin reppu (halpa!), lääkkeitä (no ei niitä Stokkalta saanut, mutta samalla kertaa).

Olisin vielä halunnut kylpytakkeja, Elvis-pelikortit, kissapussilakanat, parit kokoelmasta puuttuvat cd:t, sähkövatkaimen, erinäisiä taidetarvikkeita enemmänkin, popkorni-koneen! :O, mitähän vielä? Jätinpä nämä turhuudet ostamatta ja keräsin vaan noita parin kolmen euron asioita (tosi tärkeitä) koriin.

Shoppailu on ihan kivaa, jos kyse ei ole vaatteista tai muista asioista, joiden takia joutuu hikoilemaan ja varsinkaan katsomaan itseään peilistä ostopäätöksen tehdäkseen.

Ollapa tuhannen taalan lahjakortti jonnekin Kodin Ykköseen, huoh.

Syrjäytynyt

Okei. Oon haukkunut Tallinnaa paskaks paikaks ja reissuja sinne epäonnistuneiks. En oo pitkään aikaan vastannut kaikkiin dokauskutsuihin vaan jäänyt mieluummin kotiin.

Mutta kyllä silti vähän kirpasee, kun on eilisyönä viestitellyt frendin kanssa, ja sitten katsoo aamulla sen kuvablogista, että se on muiden hyvien ystävieni kanssa matkalla Tallinnaan. Muuta tietoahan asiasta ei ole ollut eikä tullut. Keneltäkään niistä.

Sillä lailla. Kävis vaikka nukkumaan niin aika kuluis eikä ois häiriöksi ihmisille, joista ei nyt ole seuraksi. Vittu että masennus on rasittava sairaus, sen takia oikeasti menettää IHAN KAIKEN vaikka yritys on nimenomaan tehdä asioita paremmaks, että mielikin ois parempi. Voi saatanan vittu ja anteeks kaikki kirosanat.

Fil Kolins ja oravia

Voi pirun paskapalvelu. Kirjotin hyvän merkinnän ja se hävis tallentamatta. GRAAH!

Okei, sama pitkä postaus kolmella lauseella:
Phil Collins oli oiva. Oravia parvekkeella. Lepäilyä tää päivä.

Saatana.

Chris Cornell, Mick Jagger ja sairasloma

Tästä se taas lähtee. Saikulla, enkä tiiä kuinka pitkään. Sen näkee tänään kunhan ehtii pyörähtää tohtori Tsykeröllä ja sit vielä erikseen tavallisella lekurilla. Jostain syystähän esim. mun tsykiatri ei saa määrätä mulle saikkua, vaikka on öbaut ainoa ihminen maailmassa joka tietää mun tilanteen. Systeemi toimii..

Eilen napsahti luukusta niin iso paha yllätys että hajoilin pariks tunniks ihan kappaleiks. En nyt käy raha-asioita tässä sen kummemmin setvimään, mutta jotain mistä ei selvitä ihan parissa kuukaudessa tai edes ympärivuorokautista työvuoroa tekemällä (jos siihen kykenis). Samaan aikaan Sasuki-kissa pitää viedä leikattavaks, jotta se saatais uuteen kotiinsa ja siihenhän uppoaa kans joku satanen. Onneks kuvittelin vielä kuukaus sitten, että ton kissan menoerissä ois joku toinenkin mukana, mut ei..
("Eihän tälläinen teiniangstinen lapsellinen paska voi ottaa vastuuta noin
isoista asioista." )

Näistä ylläreistähän seuraa sitten se, että tekemäni maksusopimukset erinäisille tahoille menee päin persettä, ja avot kun joskus kuukauden päästä oon taas niin liemessä ettei missään ole mitään järkeä. Vois kyllä kokeilla, jos velkojat hyväksyis syyks sen, että oon "masennusta teeskentelevä, feikki-itsareita tekevä lapsellinen idiootti". Jos sitten ei tarvis maksaa?

No, ei tässä mitään. Raha on vaan rahaa. Eihän se merkitse mulle sen kummempaa ku että sillä saa ehkä joskus kivoja levyjä ja mukavia asioita kotiin. Uusia värejä ja siveltimiä sillon tällön. Matkan Thaimaaseen eläinsuojelutyöhön... opiskelemaan alaa.. :( Ottaa niin päähän, että on aikanaan hölmönä mokannut asiansa, lähtenyt kotoa liian aikaisin, ottanut opintolainaa, muuttanut väärien ihmisten kanssa niin monta kertaa yhteen, suhtautunut liian positiivisesti siihen, että työtätekevänä ihmisenä ois muka varaa ostaa esim. digikamera. Juoda kaliaa. Virheitä virheiden perään, eikä vieläkään ole ottanut opikseen. No, dokaaminen on loppunut ja muukin hölmöily, mutta ei se enää mua pelasta.

En jaksais näitä palkkapäiviä ollenkaan. Palkkahan ei ole ilonen asia, vaan vertauskuvallisesti tapahtuma, jossa seison keskellä leijonaaitausta ja joku loiskauttaa mun päälle verta ja suolenpätkiä. Lihakönttejä. Sen verran, että pedot luulevat saavansa mahansa täyteen, nuoleskelevat onnellisina huuliaan ja loppujen lopuksi jäävät kaikki nälkäiseksi ja kyräilemään mua seuraavan lihamöykyn toivossa.
Jos pystyisin, sälyttäisin mun raha-asiat mielelläni jollekin muulle ja maksaisin vaikka palkkaa asioiden hoitamisesta. Että tässä on tulot, tässä on menot, tee parhaasi. Itse katoais maan pinnalta ja virastojen arkistoista ikuisiks ajoiks jonnekin. Krokotiili-Steven kanssa sademetsiin pyydystämään jotain metrisiä pyytoneita.

Viis rahasta. Se on aika pientä, kun fiilis on jatkuvasti se, että on rasite rakkaalle ihmiselle. Sen pitäis yhtäaikaa ikäänku tehdä kahta työtä, jotka molemmat on rauhaa ja luovuutta vaativia hommia. On aika vaikea tulla kotiin vollottamaan ja huonoilemaan, kun tietää pilaavansa koko kämpän ilmapiirin. Joo joo, parisuhde vaatii molemmilta uhrauksia ja diibadaaba, masennus ymmärrystä, mutta kai mä nyt mieluummin olisin inspiroiva ilonen kodin hengetär ku myttynä nurkassa vollottava säälittävä möykky. Nyt, kun pitäis vielä saikkua hakea, ahdistaa ajatus että pyörin täällä himassa sit 24/7. Oon harkinnut mutsin luo lähtemistä (se ei tiedä mun tilanteesta juurikaan mitään, eli tää vaihtoehto vaatis lots of selvittelyä ja rasittavaa keskustelua ja huol huol mutsille stressiä) ja muitakin katoamisvaihtoehtoja. Mut vaikka ovesta ulos käveleminen reppu selässä tuntuu ideana niin siistiltä, en mä käytännössä jaksa ees sinne ovelle asti reippain mielin. Eilen tuli kyllä taas mieleen marssia Auroran ovelle ja pyytää aikaa rauhottua jossain osastolla. Mutta tiedän jo, että sieltä tarjotaan eioota. Kun on niin paljon niitä, jotka tarvitsevat enemmän apua.

Pelottaa tää alamäki. Tätä on jatkunut taas pari kuukautta ilman isompia toivonpilkkeitä mihinkään muuhun suuntaan. En halua, että vuodentakainen kuvio toistuu. Pelkään sitä enemmän ku mitään muuta. Pelkään ihmisten puheita ja juoruja, pelkään syyttelyä teeskentelystä, pelkään pilaavani viimeisetkin ihmissuhteeni. Mulla on ikävä kissoja ja ikävä lapsuuteen, mulla on ikävä itseäni. En enää muista, millainen olen oikeasti. Päällimmäisenä on vaan fiilis, että tätähän tää on ollut aina.

Päätin, että saikun aikana teen oikeasti duunia tän olon parantamiseksi. Käyn ulkona, harkitsen sitä hypnoosia. Maalaan, piirrän, kirjoitan. Pitäis vaan rakentaa tänne ahtauteen joku piirrustuspöytä, missä olis aina välineet valmiina eikä pitkin lattioita jaloissa. Tekeminen mahdollisimman helpoks. Valokuvaan, siitä tulee aina hyvä mieli. Jatkan opiskelumeininkien kartottamista. Suuria asioita, joita voi tehdä pienellä vaivalla. Joita ei työpäivän päätteeksi ikinä jaksa, mutta ehkä tylsyyden täyttäminä saikkupäivinä.

Tänään illalla tehdään pitkästä aikaa peipen kanssa jotain kodin ulkopuolella. Kaksistaan. Jotain, minkä takia on pakko laittautua ja lähteä ulos. Phil Collinsin keikka. Eihän siitä voi ku piristyä.

Ai niin. Otsikko tuli viimeöisestä unesta, joka sai aamusta hymyilemään. Mutta en mä taida sitä enää jaksaakaan tähän naputella.

YT-neuvottelut

Toisinsanoen YhteisTyöllä päädyttiin pomon kanssa lopputulokseen, että haen lisää saikkua, ja tällä kertaa huolella ja pitkäksi aikaa. Kert en kykene töihin. Sillä tavalla.

Pirun Blogspot aiheuttaa kiusauksen tulla kokoajan kirjottelemaan. Toista se on oman blogin kanssa, joutuu koodia värkkäämään niin tulee päiviteltyä harvemmin. No, kotoahan voin sitten saikulla palailla taas sen pariin.

Päätettiin ihanien, kypsien, tasapainoisten Cheerio-ystävieni kanssa viikonloppuna ulkoilla luonnossa. Nuuksiota ja Seurasaarta. Parasta terapiaa useimpiin ihmislajeihin tai yleensäkin koko maailman meininkiin kyllästyneelle.

Eläintenhoitajaksi

Aargh. Oon surffannut itteni puolikuoliaaksi etsiessäni tietoa eläintenhoitaja-koulutuksesta ja/tai muusta vastaavasta. Ekat tsemit näyttäis olevan vasta huhtikuussa, jolloin alkaa jonkinmoinen koulutus EHKÄ Lahden tienovilla. Avoimen yliopiston bilsan- ja ympäristöasioiden kursseilta ja luennoilta olen jo tältä syksyltä auttamattomasti myöhässä, eikä mulla ole edes tarpeeksi kokemusta hakeakseni Maa- ja metsätalousministeriön sihteeriksi. Joojoo, aika kaukaa haettua mutta todellakin enemmän sinnepäin kuin nykyinen jobi.

Mutta hojoo! 28 vuotta ja mä tiedän vihdoinkin, mitä musta tulee isona. Pois typerät mediahössötykset ja muut turhat mölinät.

Mun hautakivessä tulee olemaan kultaisella kaiverruksella teksti "eläinten ylin ystävä ja suojelija".
Kyllä.

Tuoksumuistoja

Olen löytänyt ainakin yhden konstin paeta ahistusta. Se on kilo pähkinöitä ja Seurasaari. Pyyhälsin eilen töistä maailmanlopun fiiliksillä, tietämättä minne mennä. Kauas ihmisistä. En halunnut kotiin, etten häiritsisi peipen työntekoa. Se keskittyy ja ahkeroi niin huolella, että on ikävää siellä rymistellä huonoilla fiiliksillä. Siispä hyppäsin bussiin ja tassuttelin pähkinäsäkin kanssa oravia morjestamaan. Hieno päätös. Pari tuntia metsiköissä yksin touhukkaiden pörröhäntien kans teki aikasta hyvää. Jaksoin illalla jopa peipen kanssa hihitellä Conanille ja muutenkin olla taas varsin normaali ihminen. Kuvia oravakavereista täällä.

Aamulla heräsin pari tuntia myöhässä (taas) duuniin. Ei kertakaikkiaan tule mentyä nukkumaan ajoissa, unirytmi jotenkin päin helevettiä. Suhersin tukan kuntoon ja sain tukkalakan hajusta jotain valtavia fläsbäkkejä. En ollut käyttänyt tuota merkkiä (tuoksua) pariin kuukauteen, mutta välittömästi ensi suhauksesta olin jälleen Lintulahden asunnossa. Kylmä talvi-ilma, huurteinen parvekelasi, tupakan haju jonkun krapulaisen polttamana. Paljaat jalat parketilla, tasainen savupötkö vastapäisestä tehtaanpiipusta. Jessica, Mikko, William, Teppo. Olen myös parina päivänä kuunnellut tuota Poetsien akustista vetoa Tuomas&Enbuske-shöyssä, ja eikös sekin biisi leimautunut alitajunnassa Lintulahti-biisiksi.

Ihan älytöntä, miten voimakkaita menneitä tunnelmia voi irrota tuoksuista ja biiseistä. Ja miten samaan aikaan koko puolivuotinen niissä maisemissa tuntuu aivan unelta. Mukavalta semmoiselta.

Vihaan ikävää. Mulla on kokoajan ikävä menneitä asioita. 28 vuotta tätä samaa, eikä vieläkään ole oppinut mistään ei-maallisesta "omaisuudestaan" luopumaan.

Ylämäki alamäki alamäki alamäki alamäki alamäki

Mä en vaan vittu jaksa. En jaksa. En jaksa ihmisiä enkä niiden kanssa juttelua enkä väittelyä enkä moikkailua enkä hymyilyä enkä ylimielistä kommentointia siitä miten oon kärttynen jos mulle auotaan päätä mulle tärkeistä asioista, en jaksa olla skarppi, en jaksa ajatella positiivisia, en jaksa ryhmätöitä yhteishenkeä tukemista pätemistä neuvomista kysymistä vastaamista. En jaksa puhelinta irkkiä sähköpostia julkisia kulkuneuvoja enkä jaksa keskittyä ees tän kirjottamiseen.

Haluan peiton alle makaamaan, hiljaa ja yksin tai peipen kanssa, telkkari päällä, Animal Planet, HAJOAN TÄNNE TAAS. Neljä tuntia jaksoin ja kuuppa alkoi rakoilla, pari pientä sanaa ja se oli siinä. En syytä muita ku itseäni, ihan vitun sama, haistakaa paska kaikki.

Mä en halua tulla tänne enää koskaan, enkä vähään aikaan minnekään muuallekaan.

Nerokkuuden leimaus

Nyt on taas yks neropatti antanut vähän mediaan lausuntoa. Ja kaveri on oikein professori! Ei hyvää päivää. Tietää duunissa taas hauskoja hetkiä, kun asiakkaat ei tahdo näiden irtokommenttien vuoksi maksaa pikku velli-Petterin chattilaskuja. Eihän kyse ole kuitenkaan puheluista eikä viesteistä! Vähän sama kun antaisi velli-Petterille sata juuroa rahaa ja käskis kauppareissulle itsekseen. Sitten se tulis sieltä naama ruskeena takaisin, olis ostanut kilon taloussuklaata suurimpaan hätäänsä äidin ostoslistasta huolimatta. "No mutta velli-Petteri, kaurapuuroahan sun piti ostaa eikä karkkia! Minäpäs marssin nyt sinne KKK-markettiin ja pyydän rahat takaisin! Ei tämä tälläinen kuulu päivittäisiin elintarvikkeisiin ollenkaan!" Juu kyllä. Kehottakaa nyt nopeesti lapsianne pitämään hauskaa chateissa sun muissa, koska tilannehan on se että palvelut ovat nyt asiakkaille ilmaisia! Sen tietää rohvessoorikin!

No niin. Se siitä aiheesta.

Tänään ahdistus on ollut lievempää. Ei itkukohtauksia, ei tahtoa loikata lasin läpi Norjaan. Ainoastaan pientä ongelmaa keskittymisessä, ja ressiä raha-asioista sun muista vähän liikaa. Mutta jollakin niistä on selvittävä. Ja sitten sinne Thaimaaseen. Kyllä, taivutan sanan noin. Thaimaahan ei vieläkään kuulosta kielikorvaani hyvältä, vaikka ymmärrän miksi se olisi oikein. Onpas näillä fonttikoilla hauska leikkiä. Koo'illa. Kokoilla?

NP: Poetsien akustik teevee-veto helmikuussa.
Fiilis: +-0

Turvanurkka

Sänky, seinää vasten patja, jalkopäässä telkkari, sälekaihtimet, huonekasveja, hämärää ja hiljaista. Tämä on minun turvanurkkani.

Lähdin kolmannen ahdistus"kohtauksen" jälkeen töistä puolessa välissä päivää itkettyäni pariin otteeseen syystä tuntemattomasta salaa sermien takana. Tulin kotiin, moikkasin poikia, söin ja piilouduin peiton alle. Olen pötkötellyt täällä nyt muutaman tunnin, henki kulkee ja aika on jälleen pysähtynyt.

Big Brother -jässikät viihdyttää, vaikkei ne tee yhtään mitään. Makaavat, istuvat ja siivoavat. Puhuvat turhuuksia. Diibadaaba.

Surffasin googlen avulla saitteja, joista on linkki omille sivuilleni. Linkityksiä ei ole montaa. Silti kävijöitä päivässä on pari-kolmesataa, mikä on ihan käsittämätön määrä. Mistä ne tulevat? Mikä niitä blogiini houkuttaa? Toivon, että Poets-osasto. Olisi kivampaa, jos ihmiset olisivat enemmän innoissaan bändikuvista kuin jonkun masentuneen tolvanan höpötyksistä.

Blogilistalla käy käsittämätön kuhina myös: olen hottislistalla vaikka kuinka korkealla. Pelottavaa. Nyt saan varmaan halveksuntaa sekä sisä- että ulkopiiriläisiltä. Eiväthän ne tajua katsoa, että tilaajia on alle kymmenen. Toisin kuin esim. joillakin tekijöillä, jotka pitävät neljää omaa ja paria yhteisblogia siinä sivussa.

Olen alkanut vihaamaan Blogistania-käsitettä. Vihaan linkkailua, vaikka teen sitä itsekin vähissä määrin. Vihaan listaamisia. Vihaan blogeja, joissa listataan eri määrityksin blogeja (ja aina niitä samoja). Vihaan tarvetta olla parempi kuin toiset, kun tarkoitus olisi vain kirjoittaa fiiliksiään. Pitäisi lopettaa kaiken muun seuraaminen, ei koskaan olisi pitänyt huomata, ettei olekaan planeetalla ainoa, joka kirjoittaa julkisesti ajatuksiaan nettiin. Että ei olekaan ainoa niin hölmö, että antaa itsestään näin paljon ulos.

En myöskään siedä ihmisiä. En jaksa keskusteluja, enkä kuulumisia, enkä yhteishenkeä. Olen tämän tosin sanonut jo aiemminkin. En siedä kritiikkiä rakkaitani kohtaan, enkä huomautuksia itsestäni. Haluan erakoitua peipen kanssa jonnekin. Paeta vuorille.

Kun on onneton, eikä jaksa tehdä mitään, tuntuu hyvältä vain kirjoittaa. Tai valokuvata. Mutta ulkona on pimeä, en minä sinne lähde kompuroimaan. Pesin sentään parvekkeen, voi luoja miten hyödyttömiä velvollisuuksia sitä keksii, kun yrittää irroittautua kaikesta muusta. "Että olisi mukavampi sitten sukkasillaan viedä linnuille ruokaa".

Palelee, pitäisi jaksaa nousta sulkemaan parvekkeen ovi. Ehkä rakas tulee kohta tänne pussaamaan, käsken sen sitten tekemään tuonkin. Pelaavat telkkarissa footbagia. Halusin osata sitä joskus, mutta ei tämmöinen norsu mitään ketterää opi koskaan.

Kuinka ristiriidassa itsensä kanssa voikaan elää? Vihaan ylimääräisiä kilojani, löysiä osia kropastani, ja samaan aikaan mietin ettei moisella ole mitään merkitystä. Sitten taas ärsyttää. Ja sitten mietin taas, kuinka oikeasti hienoilla ihmisillä ei koskaan käy mielessä ulkonäölliset seikat. Omat eikä toisten.

Haluan pelastaa eläimiä. En halua pelastaa ihmisiä, enkä hoitaa lapsia. Haluan hoivata, mutta vain eläimiä ja ihmisiä joita rakastan. Lähden Pätsin kanssa sinne Thaimaaseen vaikka se olisi viimeinen tekoni. Ja vaikka te kaikki maailman ihmiset kuorossa huutaisitte, ettei se ole mikään huviloma, eivätkä tiikerit ole mitään kissanpentuja, ja ettei minusta oikeasti ole siellä kenellekään hyötyä. Haistakaa kuulkaa paska. Mä menen sinne, ja olen hyödyksi, ja hoivaan apinoita tiikereitä karhuja ja strutseja, vaikka henki lähtis, ja tiedän tekeväni hyvää.

Suututtaa, itkettää ja kusettaa. Kyllästyttää, ahdistaa ja harmittaa. Olen pettynyt tähän kaikkeen. Olen pettynyt itseeni.

Heti helpottaa

Vähän ku pääsee avautumaan ni johan helpottaa. Väsäsin sivupalkit kuntoon, tekstiä nakkasin tuohon tuon verran ja suurin ahdistus ja hengensalpaus katosi välittömästi. Sitä se pieni avautuminen teettää.

Vakkarilukijani ovat näemmä jo löytäneet tänne, kert muutama tilaus on napsahtanut välittömästi Blogilistalle. Hulluja olette, en mä vaan ymmärrä. No, myönnettäköön. Eka tilaus oli kyllä ihan oma.

Huoh, nyt kun selviäis vielä muutamasta tunnista työtä, sitten pääsis kotiin peiton alle miettimään jotain radikaalia ratkasua tähän ahdinkoon.

Mielialahurrikaani

Kuvittele, miltä tuntuu, kun hyvä ystäväsi on just kuollut. Kuvittele sitten se pelkkä tunne ilman syytä. Semmonen suru ja ikävä ja tuska eikä mitään syytä mistä se voisi johtua. Kun itkettää kesken arkisten puuhien, tekee mieli levittää kädet, pudottaa kaikki mitä sillä hetkellä sattuu kantamaan, ja todeta ääneen että mä en vaan enää jaksa. Tai kysyä elämältä, miksi näin kävi.

Kuvittele sitten se fiilis, kun olet just mokannut jotain elämää suurempaa. Mahdollisuuden tai tapahtuman, jotain mikä merkitsee sulle Paljon. Ja minkä olet oman tyhmän käytöksesi tai ajattelemattomuutsei takia mokannut peruuttamattomasti. Menettänyt mahdollisuuden tehdä jotain hienoa, turvata loppuelämäsi, rakkaan ihmisen tai upean saavutuksen. Mieti sitä fiilistä, älä suotta kehittele sille mitään syytä.

Kuvittele pelko tulevaisuudesta. Kuvittele sinne samaa vanhaa rutiinia päivästä toiseen, liian vähän rahaa, liian vähän tarmoa toteuttaa unelmiasi. Kuvittele, ettei mikään ympärillesi haalima omaisuus tai rakkaus kestä, ettet jaksa purkaa laatikoita kaappeihin muuttaessasi. Koska eihän mikään ole pysyvää. Ei tämäkään suhde kestä, ei tuokaan mies minua jaksa.

No niin. Sitten kun onnistut kuvittelemaan edes osan näistä fiiliksistä ja kertomaan sen tunteen voimakkuuden vielä kymmenellä, ja tuntemaan ne kaikki yhtä aikaa, oot aika lähellä mun oloa. Jokapäiväsiä, tauottomia, ikiaikasia. Muistais edes, koska olo on ollut hyvä. Voisi yrittää miettiä, mikä silloin muka oli paremmin ja todeta ettei luultavasti mikään. Voisi ymmärtää tätä tilannetta ja yrittää hallita sitä. Mutta ei. EI NIIN EI. Ei mitään muistikuvaa siitä, mitä on normaali, edes puolet ajasta huoleton elämä. En perkele jaksa enää tätä samaa paskaa, ei tästä tuu mitään eikä oo koskaan tullutkaan.

Maailman isoin vitutus, ahistus, suru ja bad hair day. Haluaisin paiskata tavarat pöydältäni lasin läpi ja hypätä ite perässä.

Kiitos ymmärryksestä. Hyvää päivän jatkoa.